Kirjoitukseni liittyy kuitenkin tunteisiin, joita ilmaantui sen jälkeen kun yritin löytää itselleni uutta mekkoa. Olen himoinnut jo hetken KappAhl:n uuden vintage stories malliston mekkoja ja tänään tilipäivän kunniaksi päätin hankkia itselleni sellaisen. Painelin siis työpäivän jälkeen Pupu Lihaviston (koko 32, lauta, toim. katkerasti huom.) KappAhliin tarkoituksena napata mekko ja jotain hörsylää kassiin, juosta kotiin ehostautumaan ja viettää kiva ilta baarissa (havainnollistava kuva alla).
Homma kuitenkin kusi heti aluksi jo sillä, että kyllä 27 ikävuoteen mennessä pitäisi tajuta, ettei kirkkaasti valastuihin pukukoppeihin kannata suunnata väsyneenä töistä tullessa, vanhassa työhupparissa ja ilman meikkiä. Eikä varsinkaan hörhelömekkoja ostettaessa kannata vahingossa jättää alle miesten boksereita, sillä jo pelkästään sen pukukoppikokemuksen perusteella voisin harkita selibaattia seksikumppanin verkkokalvoista aidosti huolestuneena.
=Pahin ei kuitenkaan ollut alle unohtuneet bokserit ja kulahtaneet rintsikat, vaan se, etten todellakaan mahtunut YHTEENKÄÄN Vintage storiesin mekkoon kunnolla. Tai jos tunkemalla mahduin,näytin joko octoberfestin oluttuoppeja kantavalta muhevalta emännältä tahikka Miss Piggyltä. Meinasi tulla itku sitä hommaa katsellessa. Tuntui, että vintage-malliston mekon kaavoittaja oli unohtanut, että isompiin kokoihin mentäessä myös muu kuin vyötärön ympärys kasvaa. Johonkin pitäisi mahduttaa rinnatkin, mutta yleensäkin ketjuliikkeet ovat unohtaneet että sellaisia ylipäätään naisilla on, ainakaan b-kuppia suurempana. En siis ostanut KappAhlista mekkoa. Enkä muuten ostanut mistään muualtakaan, sillä muutaman tunnin mekkosurffailun jälkeen oli todettava, etten yksinkertaisesti mahdu yhteenkään hyvännäköiseen mekkoon koko kaupungissa.
=
Äkkiseltään neuvoksi voisi heittää pari juttua: mene xl-puolelle tai laihduta niin, ettei tarvitse blogissa surkutella. Xl-naisten vaatteet ovat kuitenkin järjestäen liian suuria ja säkkimäisiä vartalolleni, en tahdo pukeutua kupolitelttaan vain siksi, että se huljahtaa mukavasti päälle. Nähtävästi en ole tarpeeksi xl, mutta en myöskään tarpeeksi normaali, jotta minulle tehtäisiin sopivia, istuvia vaatteita peruskokoelmiinkaan. Vituttaa. Laihduttaminenkin tuntuu typerältä hommalta, kun en muuten koe vartaloani muuta kuin mukavan pehmeänä ja omimman kokoisena, en erityisesti tahtoisi olla pienempikään.
Jätin kuitenkin shoppailun muutamiin kivoihin burleskihenkisiin alusasuihin (ne sentään istuivat oikein mukavasti) ja hiussulkiin ja suuntasin kaljalle. Traagista shoppailureissua kerratessani olin toistamiseen purskahtaa itkuun, mutta onneksi ystäväni Jari osasi miehisesti tukea minua " mihin nää tarvit uutta mekkua, sullahan oli lauantaina tosi kivan näkönen päällä". Tällaisissa tilanteissa eivät sanat juurikaan auta, sillä todella harvoin tapahtuva ulkonäkökriisi oli jo alkanut ja Joonaksen tullessa paikalle päädyin pääni sisässä siihen, että olen liian ruma ja lihava näiden ihmisten seuraan ja mökötin itselleni villamyssy päässä enkä jaksanut edes ottaa osaa keskusteluun. Kotiin raahauduttuani purskahdin tietenkin lopulta itkuun, mikä on looginen reaktio epäonnistuneelle shoppailureissulle. Mutta lohduttaakseni itseäni: yleensä olen onneksi mahtunut vielä hyvän näköisiin kenkiin. Mietin uskaltaisikohan samaa logiikkaa testata vintagemalliston pikkareihin, vai onko ainoa minulle sopiva vintage Henry Westonsin Vintage-siideri?
