Jee, sain pakit!

Uusimman Trendin kolumnissa Maria Veitola kirjoitti " Minusta tuntuu, että ihmisten kannattaa ylipäätään viettää yhdessä aikaa vain silloin, kun he sitä todella haluavat. Tämä pätee niin ystäviin kuin perheenjäseniinkin, ja erityisesti poika- ja tyttöystäviin". Huomiota tarvitsevana tyyppinä en voisi olla enempää samaa mieltä, vaikka ajatuksen toteutuspuoli on monesti hankalaa.

Vaikka entisistä suhteista ei mielellään jauhaisi, palaan välillä ajatustasolla aikaan, kun elin etäsuhteessa. Säännöllinen reissaaminen parin päivän yhdessäolon takia on pidemmän päälle rasittavaa, mutta siitä löytyy myös puolensa. Kun et jaa arkea ja kotikaupunkia pitämäsi ihmisen kanssa, tuntuvat yhteiset hetket jotenkin arvokkaammilta. Tämä johtaa usein siihen, että suunnitellaan etukäteen ajankäyttöä, mietitään kivoja yhteisiä tekemisiä ja kun nähdään, huomioidaan toinen väkiselläkin hieman eritavoin, sillä tiedetään, että hän on kanssasi juuri siksi, että haluaa. Käytännössähän se tarkoittaa joskus liian suuria odotuksia fantastisista viikonlopuista, jotka menevät usein perseelleen: kun työpäivän jälkeen istut 3h bussissa ja väsyneenä viikon töistä+ matkustuksesta tarvitsisit lähinnä unta ja rapsutusta, haluaakin toinen viettää villin baari-illan sinulle puolituntemattomien ihmisten seurassa ja sekös sitten vituttaa sunnuntaihin saakka.

Silti harvoin näkemisessä on jotain kutkuttavaa. Jo pelkästään se, että näkee vaivaa toisen kanssa ajan viettämiseen ja huomioimiseen, on mielestäni viehättävää. Harvan meistä arkipersoona on kovinkaan villi ja hohdokas tyyppi, joka pursuaa päivittäistä energiaa ja uusia mukaansatempaavia ideoita niin, etteikö tavallinen tiistai-ilta todellakin tuntuisi muulta kuin tavalliselta tiistailta, oli hellu siinä tahikka ei. Tätä turvallista tylsyyttä minäkin etäsuhteessa välillä kaipasin, ettei kaikkien hetkien pitäisikään olla niin merkityksellisiä ja mukavia, sillä se jos jokin on läkähdyttävää. Nyt olen kuitenkin huomannut, että yhtä haastavaa on huomata, että eihän se kaupungin mukavinkaan poika ole arkisin väsyneenä muuta kuin kalsareissaan facebookia näpläävä Miles Davis-diggari. Ja etten itsekään ole töiden jälkeen mikään satujen prinsessa, joka saa prinssin kuin prinssin illan sädehtimään uutta valoa. Ei, minä olen se väsynyt tylsimys, jolla on tukka pystyssä ja joka alkaa niiskuttamaan (muka) salaa, kun ei saakaan kuninkaallista kohtelua. Ja tällaisena en välittäisi kenenkään usein itseäni näkevän, en edes itseni.

Siksi onkin mukavaa, että saa välillä (huom. välillä) pakkeja, kuten tänään kävi. On ihanaa, että ihmiset eivät aina jaksa toisiaan tai tietävät jo etukäteen, etteivät seurallisuusasteen vuoksi olisi parasta mahdollista seuraa ja sanovat sen suoraan, vaikka olisi niin helppoa tavata. Pidän siitä, että minua ei nähdä vain sen takia, että se on mahdollista, vaan siksi että se tuntuu sillä hetkellä mukavalta molemmista. Kuten monet lukijat tietävätkin, en ole koskaan asunut avoliitossa, mutta kirsikat kakun päältä poimivana uskoisin sen olevan minulle aivan liian hermojaraastavan arkista puuhaa kaikkine plussapuolineenkin. Enkä usko ihan heti päätyväni moiseen tilanteeseen, koska en usko olevani suhde-eläjä avoliiton kaltaisissa määreissä. Monesti mietin samaa mitä Veitolakin kolumnissaan: tekeekö avoliiton epäileminen minusta kyynikon? Uskon kuitenkin Marian lailla: "Ei, se tekee minusta realistin. Ja ehdottomasti romantikon".

Ps. ennenkuin kukaan 18-vuotiaasta asti onnellisesti avoliitossa-tapaus hermostuu, niin alleviivaan, että kokemukseni ja näkemykseni perustuvat vain ja ainoastaan omiin kokemuksiin, enkä arvostele kenenkään nykyisiä/entisiä/tulevia liittoja. Ettei kannata hiiltyä.

vintage stories

Yksi ehdottomista lempiblogeistani, paranormaali päiväkirja, kirjoitti viimeksi jutun kaksijakoisesta tunteikkuudesta otsikolla Yksi känni ja niin paljon orgasmeja ettet edes tajua. Suosittelen sitä niille, jotka haluavat lukea hyvän jutun tunteikkuudesta, sillä tämä kirjoitukseni ei tottavie sitä ole.

Kirjoitukseni liittyy kuitenkin tunteisiin, joita ilmaantui sen jälkeen kun yritin löytää itselleni uutta mekkoa. Olen himoinnut jo hetken KappAhl:n uuden vintage stories malliston mekkoja ja tänään tilipäivän kunniaksi päätin hankkia itselleni sellaisen. Painelin siis työpäivän jälkeen Pupu Lihaviston (koko 32, lauta, toim. katkerasti huom.) KappAhliin tarkoituksena napata mekko ja jotain hörsylää kassiin, juosta kotiin ehostautumaan ja viettää kiva ilta baarissa (havainnollistava kuva alla).


Homma kuitenkin kusi heti aluksi jo sillä, että kyllä 27 ikävuoteen mennessä pitäisi tajuta, ettei kirkkaasti valastuihin pukukoppeihin kannata suunnata väsyneenä töistä tullessa, vanhassa työhupparissa ja ilman meikkiä. Eikä varsinkaan hörhelömekkoja ostettaessa kannata vahingossa jättää alle miesten boksereita, sillä jo pelkästään sen pukukoppikokemuksen perusteella voisin harkita selibaattia seksikumppanin verkkokalvoista aidosti huolestuneena.

=












Pahin ei kuitenkaan ollut alle unohtuneet bokserit ja kulahtaneet rintsikat, vaan se, etten todellakaan mahtunut YHTEENKÄÄN Vintage storiesin mekkoon kunnolla. Tai jos tunkemalla mahduin,näytin joko octoberfestin oluttuoppeja kantavalta muhevalta emännältä tahikka Miss Piggyltä. Meinasi tulla itku sitä hommaa katsellessa. Tuntui, että vintage-malliston mekon kaavoittaja oli unohtanut, että isompiin kokoihin mentäessä myös muu kuin vyötärön ympärys kasvaa. Johonkin pitäisi mahduttaa rinnatkin, mutta yleensäkin ketjuliikkeet ovat unohtaneet että sellaisia ylipäätään naisilla on, ainakaan b-kuppia suurempana. En siis ostanut KappAhlista mekkoa. Enkä muuten ostanut mistään muualtakaan, sillä muutaman tunnin mekkosurffailun jälkeen oli todettava, etten yksinkertaisesti mahdu yhteenkään hyvännäköiseen mekkoon koko kaupungissa.



=








Äkkiseltään neuvoksi voisi heittää pari juttua: mene xl-puolelle tai laihduta niin, ettei tarvitse blogissa surkutella. Xl-naisten vaatteet ovat kuitenkin järjestäen liian suuria ja säkkimäisiä vartalolleni, en tahdo pukeutua kupolitelttaan vain siksi, että se huljahtaa mukavasti päälle. Nähtävästi en ole tarpeeksi xl, mutta en myöskään tarpeeksi normaali, jotta minulle tehtäisiin sopivia, istuvia vaatteita peruskokoelmiinkaan. Vituttaa. Laihduttaminenkin tuntuu typerältä hommalta, kun en muuten koe vartaloani muuta kuin mukavan pehmeänä ja omimman kokoisena, en erityisesti tahtoisi olla pienempikään.

Jätin kuitenkin shoppailun muutamiin kivoihin burleskihenkisiin alusasuihin (ne sentään istuivat oikein mukavasti) ja hiussulkiin ja suuntasin kaljalle. Traagista shoppailureissua kerratessani olin toistamiseen purskahtaa itkuun, mutta onneksi ystäväni Jari osasi miehisesti tukea minua " mihin nää tarvit uutta mekkua, sullahan oli lauantaina tosi kivan näkönen päällä". Tällaisissa tilanteissa eivät sanat juurikaan auta, sillä todella harvoin tapahtuva ulkonäkökriisi oli jo alkanut ja Joonaksen tullessa paikalle päädyin pääni sisässä siihen, että olen liian ruma ja lihava näiden ihmisten seuraan ja mökötin itselleni villamyssy päässä enkä jaksanut edes ottaa osaa keskusteluun. Kotiin raahauduttuani purskahdin tietenkin lopulta itkuun, mikä on looginen reaktio epäonnistuneelle shoppailureissulle. Mutta lohduttaakseni itseäni: yleensä olen onneksi mahtunut vielä hyvän näköisiin kenkiin. Mietin uskaltaisikohan samaa logiikkaa testata vintagemalliston pikkareihin, vai onko ainoa minulle sopiva vintage Henry Westonsin Vintage-siideri?

Elsan keittiössä

Yksin asumisen kurjimpia puolia on se, että kun teet ruokaa, teet sitä itsellesi. Jos onnistut loihtimaan fantastisen keiton, ainoa tapa iloita siitä on liittää kuva keitosta facebookin newsfeediin. Silloinkin saat osaksesi lähinnä säälin sekaisia likes-peukkuja ja kysenalaisen maineen (luuleeko se olevansa joku mestarikokki?). Sitä paitsi muutaman tunnin kokkailu pelkästään itselle ei tunnu niinkään itsenäiselle, sana jota käyttäisin on ennemminkin säälittävä. Kokkailu on silti kivaa ja tykkään siitä, kun saan ruokavieraita. Ruoka on hauskempaa porukassa.

Tämä viikonloppu on "ei baareilua" viikonloppu. Jo perjantai-yönä tuntuu rankalle. Alkuillasta vietimme onneksi Miinan ja Joonaksen kanssa ruotsalaisuudenpäivää hartaassa tunnelmassa. Miina piti ruotsinkielisen puheen, mikä käsitteli joulun odotusta ja Joonas tarjoili Santa Maria rommia pullon suusta. Minä tein kylmäsavulohi-pinaatti-parsalasagnea, mikä oli aika pirun hyvää, vaikka itse sanonkin. Olen hyvä kokki kun sille päälle satun, mutta osaan arvostaa myös erilaisia pakastepitsavaihtoehtoja sekä pussinuudeliherkkuja.

Loppuillasta vieraani häipyivät yllättäen Oulun villiin yöhön, minun jääden miettimään millä aamiaissämpylätaikinan maustan. (vaahterasiirappi ja ruohosipuli)

Meneeköhän tämä liian lestailuksi, jos lisään loppuun reseptin...äh, aivan sama. Tämä on hyvää.



Aika pirun hyvä lasagne:

valkokastike:
maitoa
jauhoja suurustukseen
voimakasta koskenlaskijajuustoa
pinaattia
muskottipähkinää
suolaa
mustapippuria

muut ainesosat:
lasagnelevyt
kylmäsavulohi
parsakaali
emmentalraaste

teko: tee perus-valkokastike ja lisää pinaatti, koskenlaskija ja mausteet (MAUN MUKAAN! ), pippuria saa olla aika runsaasti. Lado kastiketta voideltuun vuokaan, sitten lasagnelevyjä, savukalaa, parsaa, taas kastiketta, levyjä, kalaa...jne. Päällimäiseen kerrokseen valkokastike+juustoraaste. Uuniin n.200 astetta ja 40 mins. Maistuu hyvälle vaikkapa kirsikkatomaattien ja croisanttien kanssa.

hot hot hot

Sanotaan, että naiset huumautuvat univormuista, enkä itsekään taida olla poikkeus. Poliisit ja palomiehet saavat kävellä rauhassa ohitseni, mutta vaikka eläisin kaukana merestä, sydämessäni olisi aina pieni kolo varattuna kalastajan näköisille miehille. Elementit kuten villapaita, kuluneet farkut, kumisaappaat ja cousteau-tyylin pipo tekevät minuun aina vaikutuksen, vaikka pinttynyt kalanhaju ei unelmiini kuulukaan.

Oulun kupeessa Perämeressä sijaitsee Hailuodon saari, missä vietin lapsuuteni kesät. Liekö kalastaja-innostukseni johdannainen Marjaniemen kalahallissa hengailusta (sen kupeessa oli muuten kolikoilla toimiva puhelinkoppi, josta soiteltiin ala-asteikäisenä "naiset soittaa ilmaiseksi" numeroihin) vai mistä, mutta tänään löysin jotain ylikuumaa kamaa hailuotolaisen käsityökaupan nettikaupasta: luotolaisen tikkurin! Olin jo unohtanut, että lähisaarellamme on oma villapaitamalli!


Villapaita on ollut kalastajien perusvaate, mitä on käytetty niin työssä kuin juhlissakin. Monet ovat menneet naimisiinkin morsiamen neulomassa tikkurissa. Ottaessani selville enemmän kalastajavillapaidoista, sain selville myös karmaisevaa faktaa: saarelle ominainen villapaitamalli on ollut omiaan myös hukkuneiden tunnistuksessa. Tietty malli on voitu yhdistää tiettyyn paikkakuntaan ja vainajan tunnistamiseksi on saatettu paita lähettää kotopuoleen neulojan tunnistettavaksi. Huh.

Mulla on perjantai vapaata. Jos siis joku harmaaseen tikkuriin pukeutuva mies pakkaa reppuunsa muutaman voileivän ja termospullon, odotan lauttarannassa. Ketkä lähtee mukaan?

tikkuri: Luovon puoji
reppu ja punainen neulesetti: R-collection

Lista synkeyttä vastaan

Surkia olo. Kun aamulla lähtee töihin on pimeää ja kun palaa kotiin on entistä pimeämpää. Ja tätä täällä Pohjoisessa kestää muistaakseni maaliskuuhun. Viime viikolla iski vielä nostalgiakaiho etelään, minkä seurauksena soittelin Viva Ciabatta-blogin Aleksille monologisäälipuhelun kaipaamistani asioista: suklaapuodit, Suomenlinna, raitiovaunut, gastropubit...Vuoden takaiset 3 toivettakin ovat vieläkin toteuttamatta, mutta keksin maanantai-illan ratoksi listata asioita, joiden määrän lisääminen saattaisi helpottaa tätä pimeän ajan jaksamista.

• tyttöjen illat

• kaupungissa seikkailu vapaapäivänä

• päiväkännit (yllätyksellisyys ko.asiassa plussaa)
  

• näyttelyt ja tapahtumat

• vapaapäivien pitkät aamupalat
  

• yöpymiset jännissä paikoissa (haaveilen kalastajamökistä ja myrskystä)

• hölmöjen juttujen askarteleminen

• lukeminen (Imagea,Rumbaa ja akkainlehtiä haastavampi) niin, että joku muukin tietäisi kirjan ja siitä voisi puhua

• kauppahallissa notkuminen

• uusien lempipaikkojen löytäminen kotinurkilta

• nuotiot ja niihin kuuluva seikkailuhenkisyys

• piknikit varmasti onnistuisivat talvellakin, kai?
  

• suklaapuodeissa kierteleminen (Oulussa on kai vain yksi)

• kivoissa ravintoloissa syöminen

• pestopastaa haastavampi kotikokkaus

Jos joku keksii vielä järeämpiä aseita (mieluiten laillisia) pitkästä pimeästä selviämiseen, otan ilolla vastaan!



ps. seuraavaksi postaukseksi keksin jotain iloista, vaikka väkisin!